Seksuaalitappeluuhuhkaamisten uhrien terveydenhuolto on usein vaikeaa, ja esteitä muodostavat muun muassa rikostutkintapaikkojen etäisyydet sekä poliisin epäluottamus. Instituutioiden vastaukset uhrien hoitoon voivat olla riittämättömiä, kuten Jane Doe -tapauksessa, jossa viivästynyt seuranta virtsatieinfektion osalta ilmeni Cornellin tapauksessa. Standardihoidot, kuten SAFE-tutkimukset, STI-seuranta ja HIV-profiylaksi, eivät myöskään toteudu johdonmukaisesti. Tutkimukset osoittavat kohonneet riskit kroonisille fyysisille ja mielenterveysongelmille, kuten PTSD:lle ja Rape Trauma Syndrome -oireyhtymälle, sekä mahdollisia laskuja rutiininomaisille gynekologisille hoidoille. Traumaperäisen muistin vaikutus tapahtumien rekonstruointiin voi vaikeuttaa uhrien kertomusten luotettavuutta ja lisätä epäilyksiä. Instituutionalainen petos, kuten petostrauman teoria määrittelee, pahentaa traumaattisia oireita ja on yhteydessä korkeampiin PTSD-riskeihin. Vaikka pyrkimyksiä, kuten Valkoisen talon tehtäväryhmää ja NotAlone.gov -palvelua on tehty, liittovaltion suojelu on heikentynyt, ja nykyinen hallituspolitiikka vähentää edelleen seksuaalisen häirinnän tutkimusvaatimuksia. Merkityksellinen institutionaalinen muutos edellyttää kestävää vastuullisuutta, mukaan lukien merkittäviä seuraamuksia yliopistojen hallinnoille ja osoitettua rohkeutta, joka vastaa uhrien omaa rohkeutta. Tukea tarjoavat Seksuaalitappeluuhrien Puhelintuki ja 988 Suicide & Crisis Lifeline.