Kremlillä on historiallisesti ollut tapa pitää julkinen tieto salassa, erityisesti kriisitilanteissa. Viimeaikaisen tapauksen jälkeen, jossa työntekijä kuoli syvällä Siperian tutkimuslaboratoriossa, nousi huoli epäillystä hantavirus-tapauksesta. Rospotrebnadzor, Venäjän kansanterveystarkkailijaelin, ilmoitti, että työntekijä sairastui tuntemattaperäisellä peräisin olevaksi määritellyksi keuhkokuumeeksi ja että testit eivät osoittaneet patogeenisen toiminnan merkkejä. Maailman terveysjärjestö (WHO) vaati Venäjää jakamaan enemmän tietoa keuhkokuumeesta ja siihen liittyvistä julkisen terveyden turvaamisessa käytetyistä toimenpiteistä. Tämä käytäntö toistaa Neuvostohallituksen aikakauden käytäntöjä, kuten 1959–1960 Smallpox-epidemian Moskovassa, jossa KGB seurasi kontakteja ja toteutti massiivisen rokotuskampanjan samalla, kun tietoa tukahdutettiin valtioviestintäkanavissa.
1971 Aralmeren Smallpox-epidemian yhteydessä oli kyse tutkimusaluksen onnettomuudesta ja sen jälkeen Aralskissa toteutetusta karanteenista, ja yleisön tietoisuus viivästyi vuoteen 2002. 1979 Anthrax-vuoto, joka johti ihmisten kuolemiin ja viranomaisten peittelemiseen, ei paljastunut täysin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. 1986 Chernobylin ydinvoimalaitoskatastrofissa viivästettiin raportointia ja sensuroitiin kuolonuhrien lukuja.
COVID-19-pandemian aikana väitteitä korkeammista kuolemantapauksien määrätöistä hylättiin disinformaationa, ja viranomaiset kriminalisoivat väärän tiedon levittämisen. Järjestelmä voi hiljentää, mutta se ei ole riittävän pätevä koordinoimaan, joten se tuottaa ristiriitaisuuksia sen sijaan, että se tuottaisi yhdenmukaista väärennettyä kertomusta.